Väyliä kuvan kielen ymmärtämiseen

Teoksen kieli avautuu monella tasolla: näemme värit, liikkeen, hahmot ja muodot, tunnistamme asioita ja esineitä, muodostamme tarinoita. Usein kuvailemme kuvan kieltä ensin sanoilla ’esittävä’ tai ’abstrakti’. Ajatellaan ehkä, että niin sanottu esittävä taide on yksinkertaisesti sellaista, jossa tunnistamme fyysisestä todellisuudestamme meille tuttuja asioita. Pysähdyttävän maiseman edessä mykistymme kaikki. Tunne on tuttu, siksi meidän on helppo löytää maalauksen maisemasta samaistumispinta. Mutta kun maisemamaalaus pysähdyttää samalla tavalla kuin maisema, josta se muistuttaa, se on muutakin kuin taitavasti toteutettu toisinto silmin nähdystä. Se avaa katsojan näkemään sisällään jotain, mitä kukaan muu ei näe samalla tavalla, se herättää voimakkaan tunteen. Maisemasta tulee symboli jollekin, mikä on juuri sen maiseman kautta ilmaistava. Edvard Munch puhui tekijän tunnelatauksesta, joka on teoksen synnylle välttämätön ja on aistittavissa valmiissa teoksessa:

”Kiihkeässä tunnetilassa maisema voi vaikuttaa taiteilijaan erityisen voimakkaasti. Kun tämän maiseman maalaa, syntyy kuva, johon tuo tunnetila on vaikuttanut. Taiteilijan tunnetila on kaikkein tärkein asia. Luonto on yksinkertaisesti väline. Se, näyttääkö maalaus juuri samalta maisemalta vai ei, on samantekevää. Kuvan selittäminen on mahdotonta. Syy kuvan maalaamiseen on juuri se, ettei sitä millään muulla tavalla voi selittää. Ei voi vain antaa pientä aavistusta suunnasta, johon on pyritty. En usko muuhun taiteeseen kuin sellaiseen, joka on pakotettu ulos ihmisen tarpeesta avata sydämensä.”

Samaa voisi sanoa teoksesta, jota kuvailemme ’abstraktiksi’. Vaikka teoksessa ei olisi selvästi tunnistettavia fyysisen todellisuutemme asioita, se voi herättää voimakkaan riemun tai pelon, surun, uteliaisuuden tai haikeuden, se ehkä hipaisee unohtunutta muistikuvaa. Oli kyseessä ’abstrakti’ tai ’esittävä’ teos, on usein vaikea sanallistaa, mikä tämän kokemuksen täsmälleen laukaisee. Maalauksen kielen vastaanottaminen on hyvin subjektiivinen tapahtuma, johon vaikuttavat monet asiat vastaanottajassa, sellaisetkin, joista ei itse ole katsomishetkellä tietoinen. Kun kokemus on voimakas, se herättää myös älyllisen puolen. Mieli liittää sen ennestään tietämäämme, etsii muistista yhtymäkohtia, pyrkii tunnistamaan ja nimeämään asioita ja erottamaan niitä toisistaan. Mieli ottaa etäisyyttä ja pyrkii ymmärrykseen. Parhaassa tapauksessa syntyy uutta ajattelua, uusia ideoita, uusia katsantokantoja, uutta voimaa ja uutta elämää.

Teosta voi lähestyä tunteen sijaan älyn ja tiedon kautta tarkastellen. Teos sijoitetaan taidehistoriaan, vaikutteita ja samankaltaisuuksia tutkitaan, eroavaisuuksia määritellään. Kun alkaa ymmärtää, mihin tekijä teoksellaan viittaa, yhteys teokseen syntyy sen älyllisen kontekstin kautta, vaikka se ei olisi tunteen kautta suoraan heti puhutellutkaan.